Adjektiivi vai leksikaalistunut partisiippi? kas siinäpä pulma!

Ongelmallista: Molemmat voi käyttäytyä adjektiivin tavoin. Molemmat saattvat olla mukana komparatiivitaivutuksessa, tai sitten ei.

Miten voi testata, onko kyse adjektiivista vai käytössä adjektiiviksi muuttuneesta partisiipista?

VISK pykälä 630 Neuvoo kokeilemaan, voiko partisiipista tehdä kieltomuodon etumäärite EPÄ kanssa.

Leksikaalistuminen on sitä selvempää, mitä enemmän adjektiivikäyttö on merkitykseltään eriytynyt partisiippikäytöstä. Selvä merkki adjektiivistumisesta on se, että partisiippiin voi liittää kieltoprefiksin epä-. Sen sijaan partisiippia vastaava kielteinen muoto on normaalisti mAtOn-päätteinen: laulava, laulamaton (*epälaulava) (» § 526):

luotettava, epäluotettava | miellyttävä, epämiellyttävä | uskottava, epäuskottava | pätevä, epäpätevä

Samalla partisiipilla voi olla käyttöä sekä leksikaalistuneena että varsinaisena partisiippina. Esimerkiksi sanan vakuuttava esiintymät ovat yleensä leksikaalistumia (’luottamusta herättävä’), eivät kuitenkaan aina. Leksikaalistumattomana partisiippi saa kantaverbinsä laajennuksia.

On tämä pirullinen juttu. 

Miten näitä nyt sitten luokittelisi? 

Voisiko kieltopartisiippia koittaa muuttaa aktiivimuotoon -tU peräsimellä?

VISK myös kertoo samassa pykälässä, että usein leksikaalistuminen muuttaa partisiipin merkitystä, mutta ei välttämättä. Voi siis näyttää partisiipilta, käyttäytyä kuin partisiippi ja silti olla leksikaalistunut adjektiiviksi. 

Leksikaalistumista osoittaa se, että partisiipin merkitys on erikoistunut verrattuna vastaavaan leksikaalistumattomaan partisiippiin, esim. mahtava, taitava, tukeva, vakuuttava (’luottamusta herättävä’), menevä (’aktiivinen’); vrt. kotiin menevä lapsi. Käyttöön vakiintunut, taajaan esiintyvä partisiippi voi olla leksikaalistunut ilman eriytynyttä merkitystäkin kuten esim. tunnekausatiiviverbien VA-partisiipit epäilyttävä, huolestuttava, huvittava, kiinnostava, naurettava, pelottava, tyydyttävä, yllättävä sekä monet mentaalisten tilanmuutosverbien NUT-partisiipit, esim. huolestunut, ihastunut, innostunut, kiinnostunut, pettynyt, suuttunut, väsynyt.

Hermothan tässä menee. 

gradua varten loin seuraavan "tsekkilistan"

Käytin seuraavaa VISK (§ 531, 630-631) pohjalta kokoamaani kysymyslistaa apuna partisiippien erottelussa adjektiiveiksi leksikaalistuneista partisiipeista:

1. Voiko sen korvata relatiivilauseella? --> partisiippi
2. Voiko myönteisestä muodosta tehdä kieltopartisiipin päätteen -mAtOn kanssa tai päinvastoin kieltomuodosta myönteisen muodon? --> partisiippi
3. Voiko kieltomuodon luomiseen käyttää adjektiiveille ominaisempaa epä- kieltoprefiksiä? --> adjektiiviksi leksikaalistunut partisiippi
4. Luonnehtiiko se jotain oliota tai asiaa ilman verbinkantaisia laajennuksia? --> adjektiiviksi leksikaalistunut partisiippi
5. Onko otteessa esiintyvällä pohdittavalla sanalla kantaverbin tapaisia laajennuksia?  --> partisiippi

Adverbin ähkäilyä gradun aikaan

Gradun kanssa ihmetyttää kummastuttaa moni asia. Yksi näistä on adverbi. 

VISK määritelmistä:

adverbi

Adverbi on sanaluokkanimitys taipumattomille tai vajaasti taipuville sanoille, jotka ilmaisevat lauseessa esitetyn tilanteen erilaisia puitteita ja suhteita kuten aikaa (eilen, myöhemmin, kauan, usein, kahdesti), paikkaa (lähellä, kauas, eteenpäin), tilaa (hämillään, puuduksissa), tapaa (nopeasti, hyvin) tai määrää (vähän, liikaa, täynnä). Adverbi muodostaa lauseessa adverbilausekkeen. (» § 646–.)

wikipedia sanoo näin 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Adverbi

Adverbi eli seikkasana on verbin tai koko lauseen määritteenä toimiva taipumaton tai vajaasti taipuva sana, joka ilmaisee tyypillisesti aikaa, paikkaa, tapaa, syytä tai keinoa[1]. Samanlaisessa tehtävässä käytetään usein myös nominien taivutusmuotoja, esimerkiksi paikallissijamuotoja, ja adverbejä syntyy myös kiteytymällä taivutetuista nomineista. Monet paikkaa ilmaisevat adverbit muodostuvatkin itse asiassa nominivartalosta, joka on taivutettu muuten suomen nykykielestä hävinneessä sijamuodossa, kuten latiivissa.

Adverbit on suomen kieliopissa ennen luettu kuuluvaksi partikkelien sanaluokkaan, mutta nykyään ne muodostavat oman sanaluokkansa.

Useimpia tapaa ja määrää ilmaisevia adverbejä voi taivuttaa vertailumuotoihin, esimerkiksi hitaasti : hitaammin : hitaimmin ja paljon : enemmän : eniten.

Adverbityyppejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavallisimpia adverbityyppejä ovat

• aikaa ilmaisevat, esimerkiksi eilen, tänään, huomenna, aina, joskus, harvoin, jo, yhä
• paikkaa tai suuntaa ilmaisevat, esimerkiksi ylös, alas, ulos, ulkoa, ulkona
• tapaa ilmaisevat, esimerkiksi lukuisat -sti-loppuiset sanat: nopeasti, kamalasti, varovasti
• määrää ilmaisevat, esimerkiksi paljon, kosolti, hiukan.

Lisää johtamisesta

Etymologian syventävää kurssia varten tarvitsee pohtia johtamista vähän lisää...

  Täällä on tekemäni hyvä kaavio johtamisesta.

* Johtimia on kaikkiaan toistasataa (finnlecturan mukaan noin 140)
* Johdin on suffiksi, joka kiinnittyy sanavartaloon ja muodostaa uuden lekseemin
* Johtimia on suomen kielessä enemmän kuin taivutustunnuksia
* Johdin tulee taivutustunnuksen edelle

Kolme tyyppiä:

1) kantasanan sanaluokka muuttuu
2) kantasanan sanaluokka säilyy, mutta valenssi tai tarkoitteen ala muuttuu
3) kantasanan sanaluokka säilyy, mutta merkitys muuttuu

Johdos voi sisältää monta johdinta. Voi muodostaa yhdysjohtimen.

Lähde: 

ISK s. 180 pykälä 156

https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu2721.htm

Jotta tajuat asiasta jotain, kannattaa tsekata myös:

Täällä on lueteltuna tosi ymmärrettävästi nominijohdoksia: https://fl.finnlectura.fi/verkkosuomi/Morfologia/sivu2722.htm

Ominaisuudennimet: kuum-uus, velje-ys

Kollektiivijohdokset

Paikkaa ilmaisevia johdostyyppejä ja muotteja

Yksilöä ilmaisevia johdostyyppejä ja muotteja

Muita substantiivien johdostyyppejä ja muotteja

Affektisia johdostyyppejä ja muotteja

Slangin ja epämuodollisen kielen johdostyyppejä ja muotteja

§ 145 Sanojen rakentumisesta: perussana ja kompleksinen sana

§ 146 Sananmuodostuksen periaatteita, johtaminen ja yhdistäminen

§ 155 Johtamisen periaatteista yleisesti

§ 156 Johdin ja yhdysjohdin

§ 163 Johdostyyppien nimeäminen jamorfologinen jaottelu

voihan hitsin infinitiivi

Tätä aina välillä mietin, kun kaikki menee päässä ihan sekaisin, että mikä hitsi on verbin nominaalimuoto -minen? Meneminen käveleminen oppiminen... tässä on henri heinosen aika kattava verbien taivutuskaava, jonka avulla on hyvä muistuttaa, että -minen on siis neljäs aktiivin infinitiivi:

Henri Heinonen

Ja täällä omassa sanapallossani on myöas asiaa infinitiiveistä esimerkiksi Verbin taivutus: Infinitiivi

Wikipedia sanoo infinitiivistä seuraavaa:

Infinitiivi

Infinitiivi eli nimitapa on verbin substantiivinen nominaalimuoto. Toisin sanoen verbiä, joka on infinitiivimuodossa, käytetään kuten mitä tahansa substantiivia. Se taipuu sijamuodoissa ja toimii lauseenjäsenenä kuten nominit.

Suomen kielessä vain MA- ja MINEN-infinitiivit taipuvat kaikissa sijamuodoissa; A-, E- ja MAINEN-infinitiivit taipuvat vain jossain sijamuodoissa. Persoonamuodot ovat nominien persoonamuotoja, eivät verbien persoonamuotoja.

Suomen infinitiivi

Suomen kielessä on neljä infinitiivimuotoa, ja ensimmäisellä infinitiivillä on kaksi muotoa.

Pirjo Hiidenmaa (wikipedia)

Virittäjä-blogissa infinitiivistä puhuttiin Olli Kuparisen toimesta A- ja MA-infinitiivien sulautumisesta siitä näkökulmasta, miten se puhekielessä ja puhekielimäisessä kirjoituksessa usein toimii ihan itsekseen ilman verbitäydennystä.

"Alun esimerkeissä (pämppää, kääntyy, pysyy, rokkaa) on kyse A-infinitiivin ja MA-infinitiivin yhteen lankeamisesta. Äänteenmuutokset ovat ajaneet kaksi infinitiiviä yhdeksi lyhyeksi infinitiivimuodoksi, jota voi käyttää molempien tehtävissä: saan kertoo – meen kertoo. Näppärää, eikö?"

huhhuh. En tiedä tajuanko tätä asiaa siltikään.


Lähteet:

http://henrihe.mbnet.fi/tiede/verbikaava.html
https://fi.wikipedia.org/wiki/Infinitiivi
http://virittajablogi.kotikielenseura.fi/ala-jata-roikkuu-infinitiivimuodot-liikkeessa/

Adjektiivin monet kasvot VISK:ssa

VISK esittelee hakusanalla adjektiivi seuraavanlaiset otsikot:

1. absoluuttinen adjektiivi
2. adjektiivi
3. suhteellinen adjektiivi
4. yksilöivä adjektiivi

Lähde

Koska nämä saattavat olla olennaisia adjektiiveja pyöritteleville, niin liitän tähän tiivistelmän niistä. 

absoluuttinen adjektiivi

Absoluuttista ominaisuutta ilmaiseva adjektiivi kuten silkkinen tai kansantaloudellinen on merkitykseltään riippumaton määrittämänsä substantiivin tarkoitteesta; se kuvaa ominaisuuksia, joita entiteetillä joko on tai ei ole. Absoluuttinen adjektiivi ilmaisee mm. materiaalia (puinen), ajallista tai paikallista alkuperää (kivikautinen, savolainen), määräikää tai -kestoa (3-vuotias, 30-vuotinen) tai johonkin liittyvyyttä tai kuuluvuutta (musiikillinen, sosioekonominen, viittomakielinen). Absoluuttinen adjektiivi ei yleensä saa intensiteettimääritteitä eikä komparoidu kuin kuvallisesti käytettynä: ^?erittäin puinen, ^?puisempi. (» § 606.) Vrt. suhteellinen adjektiivi.

Lähde

adjektiivi

Adjektiivi on sanaluokkanimitys luvussa ja sijamuodossa taipuville nomineille. Ne luonnehtivat olioita, asioita, asiaintiloja tai tilanteita ilmaisemalla niiden todellisia tai kuviteltuja ominaisuuksia. Tyypilliset adjektiivit ovat suhteellisia: niillä on vertailu- eli komparaatiomuodot (pieni : pienempi : pienin) ja ne saavat intensiteettimääritteitä (oikeinmukava, hyvin kaunis) (» § 603–). Possessiivisuffiksi voi liittyä lähinnäsuhteutusadjektiiveihin kuten kaltainen, kokoinen. Adjektiivi muodostaa adjektiivilausekkeen.

Lähde

suhteellinen adjektiivi

Suhteellisia eli suhteellista ominaisuutta ilmaisevia adjektiiveja ovat sellaiset adjektiivit kuin suuri tai pieni, jotka komparoituvat (suurempi : suurin) ja saavat ominaisuuden intensiteetin astetta ilmaisevia astemääritteitä, intensiteettimääritteitä, esim. aika pieni. Monet suhteelliset adjektiivit kuvaavat objektiivisesti havainnoitavaa ominaisuutta, kuten kokoa tai ikää, joka on suhteellinen siinä mielessä, että se riippuu kuvattavasta oliosta. Esim. suuri ja pieni tai vanha ja nuori eivät sinänsä osoita, mistä absoluuttisesta koosta tai iästä on kyse, vaan vaikkapa pieni karhu voi olla suurempi kuin suuri hiiri ja nuori eläkeläinen vanhempi kuin lukion vanhin oppilas. Suhteellisia adjektiiveja ovat myös subjektiivisesti arvottavat adjektiivit kuten ihana, hirveä. Vrt. absoluuttinen adjektiivi. (» § 605.)

Lähde

yksilöivä adjektiivi

Yksilöiviä adjektiiveja eli yksilöintiadjektiiveja ovat sellaiset adjektiivit kuin ainoa, superlatiivit kuten kaunein, ihanin ja järjestysluvut kuten ensimmäinen, neljäs. Yksilöivä adjektiivi ilmaisee, että luonnehdittavalla tarkoitteella on yksiselitteinen asema: se on jossakin suhteessa ainoa, asteikon ääripäässä (superlatiivit) tai tietyssä kohdassa (järjestysluvut). Yksilöivät adjektiivit eivät komparoidu eivätkä saa intensiteettimääritettä (*ainoampi, *hyvin kaunein, *erittäin neljäs); eräät täyteyden astemääritteet ovat mahdollisia, esim. melkein paras, lähes ainoa. (» § 608.)

Lähde

Komparatiivin keinoja

Tämä lähti siitä, kun mietin onko "yksinkertaista" adjektiivi vai ei.

Ainoutta osoittavat sanat, esimerkiksi pelkkä, eivät komparoidu, eivät myöskään pronomineista johdetut (sellainen) eivätkä lukusanan sisältävät adjektiivit (kaksinkertainen, viisivuotias).Viimeksi mainituissa on kuitenkin sellaisia, joilla on erikoistunut merkitys (yksinkertainen, kaksimielinen) ja joita siksi käytetään vertailuasteissakin (yksinkertaisempi laskutoimitus, kaksimielisin vitsi).

lähde: https://www.kielikello.fi/-/komparaation-keinot-voiko-ruusukin-olla-ruusumpi-

Adverbiaalin erottaminen kongruenssilla

Tällainen tunnusmerkki on suomessa sopeutumine n (kongruenssi). Adverbit eroavat sanoista, joihin ne mahdollisesti voivat sekaantua, siinä, että ne eivät luvuss a ja sijass a kongruoi määräämänsä tai tarkoittamansa sanan kanssa; eivätkä myöskään niitä määräävät sanat kongruoi niiden kanssa sanotussa suhteessa. Edellinen seikka, se, ettei adverbi kongruoi luvussa eikä sijassa määräämänsä sanan kanssa, erottaa sen adjektiivista. Suomen kuten useiden muidenkin kielten adverbit ovat usein muodostetut adjektiiveista ja ovat sitä paitsi usein suoranaisia adjektiivin sijamuotoja. Hyvin on mon. instruktiivi, hyvällä (esim. hän ei sitä hyvällä tee) yks. adessiivi, hyvillään (esim. hän on hyvillään) mon. adessiivi, varmaan yks. illatiivi, kovaa (esim. älä kulje kovaa) yks. partitiivi, tavattoman (esim. tavattoman suuri) yks. instruktiivi.1 Milloin näistä sanoista puuttuu kongruenssi, katsotaan ne adverbeiksi. Jos taas tällaiset muodot kongruoivat (esim. hyvin aikomuksin, hyvällä mielellä, varmaan paikkaan, kovaa vauhtia) tai voisivat merkityksen pysyessä muuttumattomana kongruoida, ei niitä pidetä adverbeina, vaan adjektiivien muotoina. Toiselta puolen se seikka, ettei adverbia määräävä sana koskaan kongruoi sen kanssa, erottaa adverbin substantiivien sijamuodoista, joihin se muuten ehkä voisi sekaantua. Me käsitämme esim. sanat mielellään, hereillä,huomenna, jotka alkuaan ovat substantiivien sijamuotoja, adverbeiksi sillä perusteella, että niiden määräyssanat eivät (enää) kongruoi niiden kanssa.

Lähde: Ahlman 1933 s. 139 http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/1933_137.pdf  virittäjä

Verbikantainen ja verbivastineellinen

VISK: 

verbikantainen

Verbikantainen eli deverbaalinen on johdos, jonka kantasana on verbi. Tällaisia ovat esim. substantiivit sanominen ja selite eli deverbaalisubstantiivit, verbeistä monet muuttamis- ja muuttumisverbit kuten maksattaa ja vaihtua.

http://scripta.kotus.fi/cgi-bin/visktermit/visktermit.cgi?h_id=dCHDDGHAF&h_sana=%5B%5E%5Cw%C0-%FE%5Dverbi%5B%5E%5Cw%C0-%FE%5D

Iso suomen kielioppi -kirja omin sanoin:

Verbivastineellinen on sellainen, joka ei ole suoraan johdettu verbistä, mutta jolla on samanvartaloinen vastine verbeissä. Joskus niitä voi olla vaikeaa yhdistää toisiinsa, ne ei samalla lailla assosioidu verbiin kuin verbikantaisissa. 

Lähde: Iso suomen kielioppi (2004: 555)

Verbin olemuksesta; mikäs se verbi olikaan?

Voi hiton VERBI! 

Minun oli pakko muistutella itselleni, että mikäs se verbi ihan tarkalleen olikaan, ja tässä on poimintoja muutamilta sivustoilta, joista saattaa olla hyötyä.

verbi VISKissä

Verbi on sanaluokka, jonka jäsenten taivutukseen finiittimuodossa kuuluvat tempus, modus ja persoona. 

Finiittimuotoinen verbi on lauseen ydin. 

Verbin infiniittimuodot(nominaalimuodot) eli infinitiivit ja partisiipit taipuvat osittain nominien tavoin. 

Verbit ilmaisevat tekemistä ja muutoksia (esim. syödä, lihoa, pudota), tiloja (omistaa), mielen sisäisiä tiloja ja muutoksia (uskoa, rakastua) sekä modaalisuutta (voida, kannattaa). (» § 444–.)

lähde: http://scripta.kotus.fi/cgi-bin/visktermit/visktermit.cgi?h_id=vCACBIBGC&h_sana=%5B%5E%5Cw%C0-%FE%5Dverbi%5B%5E%5Cw%C0-%FE%5D

Verbi wikipediassa

https://fi.wikipedia.org/wiki/Verbi

Verbit eli teonsanat on yksi useimpien kielten sanaluokista. Tyypillinen verbi ilmaisee tekemistä, olemista tai tapahtumista[1]. Verbi voi taipua esimerkiksi toimijan persoonan tai luvun mukaan, mutta näin ei tapahdu kaikissa kielissä.

Lauseen rakenteen kannalta verbin keskeinen tehtävä on toimia predikaattina eli lauseen ytimenä. Suomen kielessä predikaatti on finiittinen eli persoonamuotoinen verbi, joita on jokaisessa lauseessa yksi. Predikaattiverbi myös määrää, mitä muita jäseniä lauseessa on. Verbin valenssiksi kutsutaan verbin pakollisten täydennysten määrää:

• Sataa. (0)
• Lintu lentää. (1)
• Anna syö omenaa. (2)
• Anna antaa omenan Liisalle. (3)

Sen mukaan, liittyykö verbiin tavallisesti objekti vai ei, verbit jaetaan transitiivi- ja intransitiiviverbeihin Esimerkiksi sataa ja lentää ovat intransitiiviverbejä, syödä ja antaa transitiiviverbejä.

Erityisesti indoeurooppalaisissa kielissä verbit jaetaan pääluokkiin, jotka ovat aktiivi ja passiivi. Perinteisesti tätä jaottelua on käytetty myös suomen kieliopeissa, vaikka suomen niin sanottu passiivi on luonteeltaan erilainen kuin esimerkiksi englannin tai ruotsin passiivi.

Tempus on aikamuoto. Suomen kielessä on preesens (kestämä), imperfekti (kertoma), perfekti (päättymä) ja pluskvamperfekti (entispäättymä). Monissa muissa kielissä on myös futuuri (tulema). Suomessa ilmaistaan tulevaa aikaa preesensillä ja siihen liittyvällä tulevan ajan ilmaisimella (esimerkiksi isä menee illalla kotiin, siivoan huoneeni loppuun huomenna, hän tekee sen vuoden päästä), tulla-verbin ja kolmannen infinitiivin illatiivilla avulla muodostettavalla rakenteella (isä tulee menemään kotiin, tulen siivoamaan loppuun huoneeni, hän tulee tekemään) tai juhlatyylisellä olla-verbin ja partisiipin avulla muodostettavalla rakenteella (isä on menevä kotiin, olen siivoava loppuun huoneeni, hän on tekevä sen). Myös aikoa-verbi ilmaisee epävarmaa tulevaisuutta (esimerkiksi isä aikoo mennä kotiin, aion siivota loppuun huoneeni, hän aikoo tehdä sen).

Modus eli tapaluokka ilmaisee puhujan suhtautumista predikaatin kuvaamaan toimintaan. Suomen kielen modukset ovat indikatiivi (tositapa), potentiaali (mahtotapa), konditionaali (ehtotapa) ja imperatiivi (käskytapa). Muissa kielissä on myös muita moduksia, kuten subjunktiivi tai gerundi.

Verbeistä voidaan muodostaa substantiivia tai adjektiivia muistuttavia infinitiivejä (nimitapa) tai partisiippeja (laatutapa).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. ↑ Pirjo Hiidenmaa, Sari Kuohukoski, Erkki Löfberg, Helena Ruuska, Tiina Salmi: Piste. Lukion äidinkieli ja kirjallisuus 1–3, s. 249. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951121850-0.

Verbiliitto

verbiliitto

Verbiliitto on nimitys sanaliitolle, joka koostuu apu- ja pääverbistä ja toimii lauseen predikaattina mutta ei käyttäydy täysin liittomuodon tapaan. 

Apuverbinä on yleensä olla tai tulla, ja pääverbistä käytetään jotakin infiniittistä muotoa, nippuinfiniittiä tai muuta verbikantaista muodostetta. 

Verbiliittoja ovat esim. on olevinaan, olisi ollut tehtävissä, tulee pääsemään, oli kirjoittamassa, on sanottava, tuli nukuttua ~ nukutuksi. Kullakin rakennetyypillä on oma vakiintunut merkityksensä, usein modaalinen tai aspektuaalinen, eikä tämä merkitys ole suoraan osien merkityksistä pääteltävissä. (» § 451–.)

http://scripta.kotus.fi/cgi-bin/visktermit/visktermit.cgi?h_id=vCACJDDCC